Meidän työpaikalla kärsitään viimeisen pullan syndroomasta eli suomeksi sanottuna kursailusta. Kun joku ostaa jotain kahvileipää, niin sitä viimeistä palaa ei kukaan syö kokonaan. Pullasta nyrhäistään ensin puolet, sitten puolesta puolet ja sitten siitä puolikkaasta puolet jne, kunnes jäljellä on vain pieni murunen keskellä lautasta. Ja tasan varmasti kukaan ei ota sitä pientä murusta enää, kun siitä ei nyt sitten puolikasta saa otettua. Siinä vaiheessa multa menee yleensä hermot ja mä nappaan sen koko himputin murun roskiin, jos en laita omaan suuhuni...
Kyllä on vaikeeta. Muutenkin suomalaiset ovat aivan uskomattomia kursailijoita. Juhlapöydässä tapellaan suunnilleen verissä päin siitä, että kuka joutuu ensimmäisenä ottamaan kakkua ja kahvia. Lapset olisivat tikkana menossa ottamaan, mutta heidän isänsä ja äitinsä toppuuttelevat, että vanhukset ensin. No ne vanhukset ovat yleensä ottaen sitä mieltä, että suotta sitä heidän takiaan on edes mitään laitettu, että ottakoon nuoremmat ensin. Juhlakalu usuttaa vieraita ottamaan ja vieraat taas juhlakalua. Hirveä noidankehä! Minä olen nykyään ottanut sellaisen kannan, että jos ei ole emännän/isännän puolesta ohjeistettua ottamisjärjestelyä ja muut eivät ymmärrä mennä ottamaan ja arpovat minuuttisotalla mennäkö vai eikö mennä, niin minä kyllä otan. Eipähän tarvitse jonotella....
Jeh:)
VastaaPoistameillä on ihan sama juttu töissä.. aina jää yksi nökäre jotain siihen pöydälle kuivumaan x) jännä ilmiö :)
VastaaPoistaJoo, mä olen tehnyt empiiristä tutkimusta ja se johtuu mun mielestä tästä suomalaisesta ajattelutavasta. Kuvitellaan, että leimautuu ahneeksi, jos ottaa sen viimeisen palasen. Mä kun en vaivaa päätäni tollasilla pikkuasioilla, niin voin hyvin sen palasen ottaa.
VastaaPoistaBy the way, nytkin tuolla pöydällä nököttää puolikas runebergintorttu, viimeinen niistä, joita mä eilen tänne toin... Taidan piruuttani tutkia, kuinka pitkään se siinä viihtyy... :)